28.9.2015

Itse katettu




Luterilaisessa kirkossamme homma toimii useimmiten niin, että seurakunnan työntekijät järjestävät tapahtumat ja laittavat pöydän valmiiksi, ja seurakuntalaiset käyvät valmiiseen pöytään jos käyvät. Tätä Marjaana sivuaa haastattelussa jonka luin eilen, ja tätä minä olen miettinyt tänään.

Mietittyäni huomasin, että kas, meidän Kallion kulmammehan on pieni vallankumous. Täällä me olemme itse kattaneet pöydän ja kutsumme muita mukaan. Tykkään nostaa blogissa esille asioita, jotka ovat syntyneet seurakuntalaisten omasta tarpeesta, omista ideoista ja aktiivisuudesta. On niin sanotusti vallattu ja otettu haltuun, mutta hyvällä ja rakentavalla tavalla.

Riikka, esimerkiksi, on yhden naisen tarmolla luonut Alppilan kirkkoon Lasten perjantain. Idea on yksinkertainen kuten hyvät ideat usein ovat. Kirkon aulassa on kahvila ja toimintaa lapsille. On katsottu leffoja ja teatteria, maalattu, askarreltu kortteja, paketoitu joululahjoja perheille, rakennettu pahvilaatikkomajojakierretty salaista kirkkokierrosta ja tavattu mummoja. Paikalliset lapsiperheet ovat tulleet koska on helppo tulla, aulasta saa ostaa lounasta, aikuiset tapaavat toisiaan ja lapset puuhaavat. Täältä löytyy syksyn ohjelma, kun rullaa kahvilan fb-sivua alaspäin.

Päiväkansa, toisen esimerkin mainitakseni, on saanut suureksi osaksi alkunsa Leenan aktiivisuudesta. Ja vielä, tämän jutun kuvituksena on Anna Matilaisen taidetekstiili Tämä rakennus olemme me, joka tehtiin yhteisöllisenä projektina Alppilan kirkon aulassa. Laitoin kuvan tähän koska, no, se sopii niin hyvin. Tämä rakennus olemme me. Tykkään tuosta työstä niin paljon, sen nimestä, siitä mitä se symboloi ja siitä kuinka kotonaan se on myös täällä meidän Kallion kulmassa. Kirjoitin teoksesta myös viikko sitten kun työ oli vielä kesken, mutta näissä kuvissa on valmista.

Pöytä on katettu, itse katoimme ja olemme siitä ylpeitä. Ilokseni kirjoittajia on ilmoittautunut mukaan, ja monenlaisia juttuja on tulossa. Lisäisin tähän loppuun vielä tuon yhden Heprealaiskirjeen lauseen, jos en olisi toistellut sitä jo niin moneen kertaan.

No, kerran vielä.

Tämä rakennus olemme me.


Pus.




Teksti ja kuvat: Anu Rask, teos: Anna Matilainen


3 kommenttia:

Näkökulmat: Purukumi

Pureskelen ajatuksia, venytän ja paukuttelen. Haen sanoja sille, mistä minun on vaikea puhua.  Miten voi puhua siitä mille ei ole sanoja, us...